Brunssi Kuopiolaisittain

Teimme tänään ystäväni kanssa pikavisiitin Kuopioon agilitykilpailujen merkeissä, ja niiden päätyttyä puoliltapäivin alkoi vatsa vaatia huomiota. Päädyimme brunssille Hotelli Puijonsarven yhteydessä olevaan Frans & Sophieen, jonne meidät vastaanotettiin erittäin ystävällisesti hieman poikkeavasta pukeutumisesta (mukaanlukien rapaa ja hiekkaa vähän siellä sun täällä) huolimatta.

Paikka on erittäin viihtyisä, eikä "S-ketjun läsnäolo" näkynyt muualla kuin kassalla, mistä iso plussa. Suurimman huomion ansaitsee kuitenkin ruoka. Ilahduttavasti erityisruokavaliot oli huomioitu hyvin niin, että lähes kaikki annokset olivat sekä laktoosittomia, että gluteenittomia. Ja maku..! Frans & Sophien brunssi rankkautui kiistatta kärkeen kaikista elämäni aikana nauttimistani, olisin voinut jäädä sinne odottelemaan uutta nälkää :D Ainoaksi miinukseksi laskisin hinnan, joka on aika suolainen. Vihreällä kortilla ruuan hinta oli 25 euroa, ja ilman sitä siitä olisi saanut pulittaa vielä vitosen lisää.

Salaattipöytä oli erinomainen. Seisovan pöydän selviytymisstrategia numero 1: vatsa täyteen vihreitä ja proteiinia, sitten voi siirtyä niihin syntisempiin herkkuihin ;)

Leipää en jaksanut syödä paikan päällä, joten otin evääksi :D

Tämä piirakka oli mukava yllätys! Seisovissa pöydissä on niin harvoin mitään gluteenittomia leivonnaisia, ja täällä asia oli huomioitu vielä jälkiruokapöydässäkin :D

Porkkanakakkua ja vähän hedelmäsalaattia... Niin hyvää!

Loppuilta menikin sitten aikaisen herätyksen aiheuttamaa väsymystä paikkaillessa. Pitkästä aikaa oli niin lämmin, että saatiin ottaa päiväunet pergolassa <3

Tuolta Kisun alta paljastuu yksi kesän aikana lykkääntynyt projekti, joka pitäisi vielä hoitaa... Ehkä ensi viikolla :D

Tuleeko sinulle mieleen muita kivoja ravintoloita Kuopiossa? Etenkin sellaisia, joiden lähelle on helppo tulla autolla (likaisissa kisavermeissä :D).

Cuteness alert!

Alla olevia kuvia tulee sitten katsoa omalla vastuulla, sillä ne saattavat aiheuttaa tai pahentaa akuuttia pentukuumetta ;)

Meillä kävi eilen pieniä vieraita, hurmaava viisikko suloisia pyreneidenpaimenkoiran pentuja eli kotoisammin ilmaistuna pyrrinpoikasia. Kisu oli aluksi vähän ihmeissään, katsoi minua vähän hitaasti "oletko tosissasi?"-ilmeellä, mutta tutustui sitten nätisti pentuihin.

Seitsemänviikkoiset pennut olivat ensimmäistä kertaa metsässä, ja ihmeteltävää riitti.

Illalla nautiskelimme vielä loppukevään kauniista säästä Kuhasalon poluilla. Ihana päivä <3

Yhtään ei ole kylmää! T: Kisu

Tänään on vuorossa grillailua bestmanien ja kaasojen kanssa :) Illan aikana pitäisi saada aikaan päätös, millaista boolia häissämme tarjoillaan. Joten jos sinulla on takataskussasi jokin aivan täydellisen toimiva resepti niin jaa se tuonne kommenttikenttään :)

Ole minua vastassa

Siihen voi mennä vähän aikaa, mutta vielä me nähdään. Heitän sinulle pallon ja voit ottaa sen suuhusi ilman, että leukoihin sattuu.

Siellä missä nähdään, on joulu ja juhannus yhtäaikaa, ja mustikat aina kypsiä. Voit näyttää minulle mistä löytyvät ne kaikkein suurimmat ja mehevimmät.

Ehkä löysit jo vanhat ystäväsi? Toivon, että he olivat sinua vastassa.

Minä suren nyt, mutta lupaan jatkaa eteenpäin sinua unohtamatta. Olen niin kiitollinen, että sain sinut elämääni. Kiitos Figo, ihan kaikesta <3

Muutosten vuosi

Voin helposti sanoa, että kulunut talvi ja alkava kevät ovat elämäni haastavimmat. Vaikka olen ollut tiukoissa tilanteissa aiemminkin, en ole koskaan kohdannut näin montaa suurta elämänmuutosta samanaikaisesti. Muistanette, kun marraskuussa kerroin koirani sairastumisesta? Sen kanssa ollaan tällä hetkellä "hoidetaan oireita ja päästetään pois kun aika tulee"- vaiheessa, eli minulla on pian enää yksi koira (vielä toissa keväänä niitä oli kolme).

Lähes kaksi kuukautta sitten sain tietää toisen vanhemmistani sairastavan yhtä suomalaisista kansansairauksista eli sepelvaltimotautia. Jouduin kasvotusten menettämisen pelon kanssa. Ja vaikka akuutti tilanne onkin jo ohi, ei esiin astunut pelko tule koskaan poistumaan. Ensimmäinen muistutus omien vanhempien hauraudesta pysäyttää, ahdistaa ja tekee surulliseksi. Elämä on niin lyhyt.

Koska kaksi mullistusta yhdelle keväälle olisi liian vähän, joudun myös pukeutumaan mustaan kolmen viikon kuluttua. Yksi isovanhemmistani menehtyi. Neljästä on jäljellä enää kaksi. Vaikka iäkkään ihmisen kuolema onkin luonnollinen osa elämän kiertokulkua, ja olen tavallaan turtunut siihen työni puolesta, niin näin lähelle tullessa kuoleman lopullisuus onnistuu aina lyömään jalat alta. Koen kuitenkin tällä hetkellä enemmän huolta ja vastuuta muista suremaan jääneistä, oman suruni aika on sitten myöhemmin.

Minulta kysellään paljon, kuinka minä oikein jaksan. En oikein osaa vastata. Koska on pakko? Mitä sitten tekisin, jos en jaksaisi? Istuisin keskelle olohuoneen mattoa ja soittaisin töihin, että nähdään toukokuussa? Niin kankealta kuin se tuntuukin, niin arki pyörii kaiken kaaoksen ympärillä. Koirille tulee pissahätä. Greyn anatomia palasi tauolta. Tulee nälkä.

Ehkä kaiken tämän jälkeen olen jalostuneempi ihminen, tai sitten en. Nauran edelleen aika huonoillekin jutuille, ja innostun kosmetiikkauutisista. Kuuntelen linnunlaulua, joka kuulostaa joka vuosi yhtä ihanalle. Tervetuloa kevät, vaikka vähän pelottava oletkin.

Ps. Jotain iloistakin on vuoden mittaan luvassa: kesällä lähtee sukunimi vaihtoon ;)

Kun kaikki pysähtyy

Sain perjantaina kuulla vanhemman koirani sairastavan mastikatorista myosiittia. Kyseessä on autoimmuunivälitteinen tulehdus, joka sijaitsee koiran "purulihaksissa", eli lihaksissa, jotka vaikuttavat syömiseen, haukotteluun, kaikkeen elämiseen. Vein koirani eläinlääkärille, koska ajattelin sillä olevan suu tai hammas kipeä, ja tulin kotiin kivusta ulvovan, rauhoituksesta toipuvan koiran ja kortisonipussin kanssa. Vaikka olin viettänyt klinikalla aikaa vain pari tuntia, minusta tuntui kuin olisin tehnyt neljätoistatuntisen, äärimmäisen hektisen työpäivän. En pystynyt ajattelemaan mitään, itku kurkussa avasin googlen ja yritin alkaa järkeistämään muuttunutta tilannetta.

Löysin kaksi englanninkielistä artikkelia aiheesta, ja sain tietää, että mastikatorista myosiittia on olemassa kahdelaista; akuuttia ja kroonista. Akuutissa purentalihakset turpoavat, ja kroonisessa ne surkastuvat. Figon tapauksessa kyse on jälkimmäisestä. Nukuin sinä yönä kolme tuntia, ja nousin ennen viittä lähteäkseni Kuopioon agilitykilpailuihin. En oikein osannut lähtöä peruakaan, toimin vain. Kilpailujen viimeiseltä radalta tuli nollavoitto, mikä tarkoitti Kisulle luokkanousua ja hetkeksi unohdin suruni. Mutta vain hetkeksi, enkä sitten oikein osannut kunnolla olla iloinen.

Tänään mietin, että miksi se menee ainakin omalla kohdallani niin, että yksi surullinen asia voittaa kymmenen hyvää? En usko olevani tässä asiassa kovin ainutlaatuinen. Suru ja pelko lamaannuttavat. Huomaan nauravani jollekin, ja nauru katkeaa kuin veitsellä aivojen lähettäessä ajatuksen Figon kuopalle painuneista poskista. Koko muu elämä menee hetkeksi ikään kuin stand by-tilaan, tai ainakin haluaisin niin. Huomaan miettiväni, onko minulla oikeus lähteä tulevana viikonloppuna matkalle. Sehän tarkoittaa hauskanpitoa. Saako sureva ihminen pitää hauskaa? Tai vielä pahempaa - innostua jostain niin pinnallisesta asiasta kuin uudesta kasvonaamiosta?

Jos ystäväni kysyisi minulta tuota, vastaisin, että tietenkin saa. Mutta jostain syystä omaan itseen pätevät eri säännöt kuin muihin. Syytä siihen, miksi näin on, en osaa sanoa. Voimakas itsekriittisyys tulee esille muillakin elämäni osa-alueilla. Yleensä pidän sitä vahvuutena, mutta tällaisessa tilanteessa se on aika ahdistava luonteenpiirre. Osittain myös sen vuoksi halusin kirjoittaa näistä ajatuksista tänne. Tuntuisi tekopyhältä julkaista pelkkää pumpulia, kun oikeasti kävelee piikkimatolla.

Eilen käytin koiria metsässä ja katsoin hymyillen, kun Figo piehtaroi lumessa ja nautti juuri siitä hetkestä. Ehkä pitäisi ottaa siitä mallia, ja lakata murehtimasta tulevaa, joka on hyvinkin epävarmaa tällä hetkellä. Enhän minä siihen kokonaan pysty, mutta ainakin yritän olla surematta sellaista, mitä ei ole vielä tapahtunutkaan.