Lähes kaksi kuukautta sitten sain tietää toisen vanhemmistani sairastavan yhtä suomalaisista kansansairauksista eli sepelvaltimotautia. Jouduin kasvotusten menettämisen pelon kanssa. Ja vaikka akuutti tilanne onkin jo ohi, ei esiin astunut pelko tule koskaan poistumaan. Ensimmäinen muistutus omien vanhempien hauraudesta pysäyttää, ahdistaa ja tekee surulliseksi. Elämä on niin lyhyt.
Koska kaksi mullistusta yhdelle keväälle olisi liian vähän, joudun myös pukeutumaan mustaan kolmen viikon kuluttua. Yksi isovanhemmistani menehtyi. Neljästä on jäljellä enää kaksi. Vaikka iäkkään ihmisen kuolema onkin luonnollinen osa elämän kiertokulkua, ja olen tavallaan turtunut siihen työni puolesta, niin näin lähelle tullessa kuoleman lopullisuus onnistuu aina lyömään jalat alta. Koen kuitenkin tällä hetkellä enemmän huolta ja vastuuta muista suremaan jääneistä, oman suruni aika on sitten myöhemmin.
Minulta kysellään paljon, kuinka minä oikein jaksan. En oikein osaa vastata. Koska on pakko? Mitä sitten tekisin, jos en jaksaisi? Istuisin keskelle olohuoneen mattoa ja soittaisin töihin, että nähdään toukokuussa? Niin kankealta kuin se tuntuukin, niin arki pyörii kaiken kaaoksen ympärillä. Koirille tulee pissahätä. Greyn anatomia palasi tauolta. Tulee nälkä.
Ehkä kaiken tämän jälkeen olen jalostuneempi ihminen, tai sitten en. Nauran edelleen aika huonoillekin jutuille, ja innostun kosmetiikkauutisista. Kuuntelen linnunlaulua, joka kuulostaa joka vuosi yhtä ihanalle. Tervetuloa kevät, vaikka vähän pelottava oletkin.
Ps. Jotain iloistakin on vuoden mittaan luvassa: kesällä lähtee sukunimi vaihtoon ;)
Onneksi kesällä on tiedossa jotain mukavaakin. Paljon jaksamista! <3
VastaaPoistaOnneksi! Kiitos <3
PoistaKovasti tsemppiä täältä! Tätini miehen kuoltua hyväksyin asian vasta vuosi kuoleman jälkeen, siihen asti pidin huolta muista ja siirsin omat tunteeni syrjään. Siihen asti näin hänestä unia vähintään viikoittain ja jotenkin en vain uskonut tilannetta, kaikki kävi silloin todella äkkiä. Tasan vuoden päästä iski totuus ja sitten helpotti, joskus on vain vaikeaa alkaa suremaan kun ympärillä tapahtuu niin paljon.
VastaaPoistaToivottavasti sukunimen vaihtobileistä tulee enemmänkin tänne juttua, minua ainakin kiinnostaisi edes pienet muruset, sukunimi lähtee täälläkin vaihtoon lähivuosina ;) Onneksi hyviäkin asioita on vaikeallakin ajalla <3
Kiitos! Kirjoittelen varmasti vähän lähempänä, ikävästi ovat häät jääneet vähän paitsioon kaiken muun keskellä :/
PoistaJoskus jostain luin/kuulin että arki on parasta lohtua.. Eikä siitä, että jaksaa tehdä asioita tai pystyy nauttimaan kauniista hetkistä tai innostumaan jostain "hömpötyksistä" vaikka samalla sureekin, tarvitse onneksi potea yhtään huonoa omaatuntoa :) Paljon tsemppiä sinulle <3 Onneksi kesällä on luvassa jotain ihanaakin ;)
VastaaPoistaKiitos! <3 Niinhän se on, vaikka toisaalta liian hektinen arki saattaa olla myös pakopaikka ikäviltä tunteilta, joita tulee sitten siirrettyä sivuun loputtomiin. Minun on ollut nyt pakko laittaa näitä asioita vähän jonoon, Figon sairastaminen näkyy tietenkin päivittäisessä arjessa koko ajan enemmän tai vähemmän, mutta muut asiat yritän käsitellä yksi kerrallaan. Ja samalla mietin mistä löydän kaasoille mekot :D
PoistaMiten ikävä kuulla sinun talvesta. Minulla on kokemusta lemmikkien menettämisestä ja läheisten kuolemasta ja tiedän, ettei se ole helppoa.
VastaaPoistaVoimia kevääseen ja toivon mukaan ajatuksia jää myös häiden fiilistelyyn!
Kiitos <3
Poista