Salaisuus pinnan alla

Inspiroiduin kirjoittamaan tämän jutun, kun kävin I Love Me-messuilla HUR:n pisteellä rasvaprosentin mittauksessa, ja tulos oli aivan jotain muuta kuin mitä olin tottunut näkemaan kehonkoostumusvaa'allani (kiitos vain, Omron). Halusin kuitenkin vielä haastaa saamaani tulosta, ja otin yhteyttä Energiahileen yrittäjään Heli Kymäläiseen sopiakseni rasvaprosentin mittauksesta Biosignature-menetelmällä.

Miksi sitten ylipäätään kenenkään tulisi tietää omaa rasvaprosenttiaan? Eivätkö pelkkä painolukema ja vyötärönympärys riitä?

Vyötärönympärysmitta kertoo aika hyvin viskeraalisen eli sisäelimiä ympäröivän rasvan määrästä, mutta tarkkaa tietoa sillä ei saa. Vaaka taas kertoo paljonko ihminen painaa, muttei millään lailla erittele mistä lukema koostuu. Tämän vuoksi esimerkiksi painoindeksi on suuren lihasmassan omaavilla henkilöillä täysin hyödytön.

Rasvaprosenttia mittaamalla saadaan enemmän tietoa kehonkoostumuksesta, ja se voi toimia hyvänä motivaattorina elämäntapamuutoksessa, varsinkin jos samanaikaisesti lisätään voimaharjoittelua, joka lisää lihasmassaa. Tällöin pelkän vaa'an tuijottaminen voi turhauttaa, kun kaikki muutokset eivät näy numeroissa. Tottakai muutoksia havaitsee myös peilistä ja vaatekoon muutoksista, mutta tarkkaa tietoa nekään eivät anna.

Tanita-laitteella tehty mittaus, joka minulle suoritettiin ensimmäisenä, kertoi rasvan ja lihasmassan kokonaismäärän lisäksi myös erittelyn raajojen ja keskivartalon rasvaprosentista sekä lihasmassasta eri raajoissa. Vaikka tottakai tiesin mittaamattakin, että oikea käteni on vasenta vahvempi, vähän nauratti huomata, että siinä on tosiaankin myös sata grammaa enemmän lihasta! :D Määrä voi kuulostaa aluksi pieneltä, mutta noin pienessä kehon osassa ero saisi olla pienempi. Tiedänpähän jatkossa (vielä enemmän) panostaa vasemman puoleni vahvistamiseen.

Biosignaturessa näkökulma on toisenlainen. Siinä käytetään pihtimittaria, joka kertoo rasvan määrän millimetreinä. Mittaus tehdään kahdestatoista eri kohdasta, jotka kertovat kehon hormonitoiminnasta. Rasvahan kertyy ihmisillä eri paikkoihin johtuen juurikin hormoneista.

Mittauksessa käytettävät pihdit

Mittaus vahvisti messuilla saamaani tulosta ja todisti, että rakas vaakani saa jatkossa mittailla vain painoa, siinä oleva kehonkoostumusmittausominaisuus (mikä sana!) on pelkkä vitsi.

Sitten niihin tuloksiin:

Aluksi Tanita-laite ilmoitti mittauksen perustiedot, eli painon, kokonaisrasvaprosentin, lihasmassan osuuden sekä rasvan, veden ja luumassan kilogrammoina.

Seuraavalla sivulla oli tietoa kehon perusaineenvaihdunnasta ja määritelty viskeraalisen rasvan määrä. En nyt spekuloi enempää, kuinka tarkkana tätä arvoa voi pitää, mutta olin tuloksesta erittäin mielissäni :)

Kolmas sivu näytti vielä uudelleen osan jo ensimmäisella sivulla nähdyistä tiedoista, sekä alimmaisena "kehon metabolisen iän" :D Voi kun se näyttäisi naamassakin tuolta! :'D

Viimeisellä sivulla oli tarkempi analyysi eri raajojen ja keskivartalon rasva- ja lihasmääristä.

Biosignature-analyysi antoi myös hyvin yksityiskohtaista, mutta erilaista tietoa.

Rasvaprosentit olivat lähes samat, tuossa kuvassa olevassa sinisellä korostetussa lukemassa näkyy kymmenen pisteen lukema, josta puuttuu vielä etu- ja takareisien pisteiden määrä. Niiden yhteenlasketuista millimetreistä lisätään  tuohon 15,3% 10 prosenttiyksikköä, jolloin tämän mittauksen tulos on 19,3%.

Mittauspisteet näkyvät tärkeysjärjestyksessä niin, että ykkönen on se, missä rasvaa on eniten. Kolme tärkeintä pistettä näkyy korostetusti, ja niiden mukaan voi miettiä omia elintapojaan. Minulla tärkeimmäksi pisteeksi nousi takareiden piste, joka kielii suoliston ja maksan ongelmista. Tämä voi Helin mukaan olla myös jäänne e-pillereiden syönnistä, silloinhan tuollaista tiukkaa rasvaa oli kaikkialla reisissä. Muutokset tapahtuvat hitaasti, varsinkaan kun tuota rasvaa ei ole millään määrätietoisella ruokavalio/treeniyhdistelmällä yritetty poltella pois.

Toiseksi tärkein piste on lantio eli tutummin jenkkakahva :) Lantiolle kertyvä rasva kertoo hiilihydraattien määrästä ruokavaliossa, toisin sanoen näillä treenimäärillä voisi jättää herkuttelut vähemmälle.  Kolmas piste on navan seutu. Navan ympärille kertyvä rasva kertoo stressin aikaansaamasta kortisolin erityksestä. Tämä piste tulee varmasti imuroimaan rasvaa niin kauan kuin teen yötyötä, joka luonnollisesti aiheuttaa stressiä elimistölle. Tässä kohtaa huomautan, että stressistä puhuttaessa ei välttämättä tarkoiteta henkisen ahdistuksen tai kiireen kaltaista tilaa, vaan myös esimerkiksi vajaaravitsemus tai muu epätasapaino on elimistölle stressitila.

Lopuksi hyvä uutinen: blogin lukijoille on tarjolla kymmenen prosentin alennus Energiahileen palveluista koodilla grey, kun varaat ajan joulukuun 20. päivään mennessä :) Lisäksi käynti tulisi sopia tammikuun loppuun mennessä.

Niin, ja paljonko Omronin vaaka sitten ilmoittikaan rasvaprosentiksi? 26,7%! Pieni ero :D

Mitä ajatuksia rasvaprosenttiasia herättää sinussa? Onko se täysin turhaa puuhaa vai rutiininomainen osa kehityksesi seurantaa, tai ehkä jotain siltä väliltä?

Kun kaikki pysähtyy

Sain perjantaina kuulla vanhemman koirani sairastavan mastikatorista myosiittia. Kyseessä on autoimmuunivälitteinen tulehdus, joka sijaitsee koiran "purulihaksissa", eli lihaksissa, jotka vaikuttavat syömiseen, haukotteluun, kaikkeen elämiseen. Vein koirani eläinlääkärille, koska ajattelin sillä olevan suu tai hammas kipeä, ja tulin kotiin kivusta ulvovan, rauhoituksesta toipuvan koiran ja kortisonipussin kanssa. Vaikka olin viettänyt klinikalla aikaa vain pari tuntia, minusta tuntui kuin olisin tehnyt neljätoistatuntisen, äärimmäisen hektisen työpäivän. En pystynyt ajattelemaan mitään, itku kurkussa avasin googlen ja yritin alkaa järkeistämään muuttunutta tilannetta.

Löysin kaksi englanninkielistä artikkelia aiheesta, ja sain tietää, että mastikatorista myosiittia on olemassa kahdelaista; akuuttia ja kroonista. Akuutissa purentalihakset turpoavat, ja kroonisessa ne surkastuvat. Figon tapauksessa kyse on jälkimmäisestä. Nukuin sinä yönä kolme tuntia, ja nousin ennen viittä lähteäkseni Kuopioon agilitykilpailuihin. En oikein osannut lähtöä peruakaan, toimin vain. Kilpailujen viimeiseltä radalta tuli nollavoitto, mikä tarkoitti Kisulle luokkanousua ja hetkeksi unohdin suruni. Mutta vain hetkeksi, enkä sitten oikein osannut kunnolla olla iloinen.

Tänään mietin, että miksi se menee ainakin omalla kohdallani niin, että yksi surullinen asia voittaa kymmenen hyvää? En usko olevani tässä asiassa kovin ainutlaatuinen. Suru ja pelko lamaannuttavat. Huomaan nauravani jollekin, ja nauru katkeaa kuin veitsellä aivojen lähettäessä ajatuksen Figon kuopalle painuneista poskista. Koko muu elämä menee hetkeksi ikään kuin stand by-tilaan, tai ainakin haluaisin niin. Huomaan miettiväni, onko minulla oikeus lähteä tulevana viikonloppuna matkalle. Sehän tarkoittaa hauskanpitoa. Saako sureva ihminen pitää hauskaa? Tai vielä pahempaa - innostua jostain niin pinnallisesta asiasta kuin uudesta kasvonaamiosta?

Jos ystäväni kysyisi minulta tuota, vastaisin, että tietenkin saa. Mutta jostain syystä omaan itseen pätevät eri säännöt kuin muihin. Syytä siihen, miksi näin on, en osaa sanoa. Voimakas itsekriittisyys tulee esille muillakin elämäni osa-alueilla. Yleensä pidän sitä vahvuutena, mutta tällaisessa tilanteessa se on aika ahdistava luonteenpiirre. Osittain myös sen vuoksi halusin kirjoittaa näistä ajatuksista tänne. Tuntuisi tekopyhältä julkaista pelkkää pumpulia, kun oikeasti kävelee piikkimatolla.

Eilen käytin koiria metsässä ja katsoin hymyillen, kun Figo piehtaroi lumessa ja nautti juuri siitä hetkestä. Ehkä pitäisi ottaa siitä mallia, ja lakata murehtimasta tulevaa, joka on hyvinkin epävarmaa tällä hetkellä. Enhän minä siihen kokonaan pysty, mutta ainakin yritän olla surematta sellaista, mitä ei ole vielä tapahtunutkaan.

Vapaapäivä - hemmottelupäivä :)

Kuukauden alku on ollut aika työntäyteinen, tein käytännösssä kahdessa viikossa kolmen viikon työt, välissä oli kyllä pari vapaapäivää mutta sairastuin sopivasti niiden ajaksi. Ja vapaapäivinä sairastamista ei mielestäni voi varsinaisesti vapaa-ajaksi laskea.

Nyt on kuitenkin vuorossa pitkä vapaa, ja kävin sen kunniaksi kampaajalla. Tyvikasvu oli alkanut näyttää jo vähemmän viehättävältä, joten oli aika hankkiutua siitä eroon. Edellisestä kerrasta menikin puolisen vuotta :D Tyven raidoitus on kätevä tapa pitää yllä vaaleaa väriä ilman, että altistaisi ihoa väriaineelle.

Riittävän pitkä juurikasvu?

En ole kampaamon asiakkaana helpoimmasta päästä. Olen hyvin tarkka hiuksistani, ja vaikka selailen tuolissa istuessani lehteä, pidän kampaajan työstentelyä tarkasti silmällä. Ja sanon, jos en pidä jostakin. Minulla on kaksi luottokampaajaa, jotka tuntevat minut ja etenkin hiukseni hyvin, joten heidän käsittelyssään uskallan reutoutuakin. Suosittelen muuten lämpimästi kahta luottokampaajaa, koska jos toinen jää syystä tai toisesta pidemmälle lomalle, ei tarvitse paniikissa etsiä uutta ja itkeskellä pilalle mennyttä tukkaa. Trust me, olen kokeillut molemmat vaihtoehdot ;)

Kiitos Elisa <3 Ja minulla ON tässä sitten toppi päällä, se vain rajautui kuvan ulkopuolelle :D

Sain käsittelyn lopuksi vielä kiharat, ja huokailin taas GHD-raudan perään. Liukuu hieman toisella tavalla hiuksissa kuin ikäloppu Remingtonini... Mutta Kampaamo Meriian Elisa teki jälleen erinomaista työtä :) Voin olla taas huoleton blondi jonnekin helmi-maaliskuulle asti.

Kävin myös vähän ostoksilla. Ihan vähän vain, koska tulossa on pikkujouluja ja muuta mukavaa, eikä vaatekaapissa tietenkään ole mitään... muuta kuin vaatteita, joista huolestuttavan suuri osa on "ehkä joskus" -tunnisteella. Edessä on siis vaatekaapin siivous entistä armottomammalla otteella.

Vero Modasta löytyi tämä kiva toppi. 

Parhaat ostokset tulee tehtyä aina, kun ei varsinaisesti etsi mitään. Niin kävi tälläkin kertaa. Vaatekauppojen lisäksi kävin sisustusliike H&B Homessa, ja löysin mystisen tuotteen, jollaisesta en ollut aiemmin kuullutkaan! Kirjoittelen siitä lisää myöhemmin (testaan ensin, onko se kehujensa väärti).

Nyt on vuorossa kulhollinen Jymyä ja eilinen Greyn Anatomia (jei!), joten hyvää yötä :)

Minä ja minun vatsani.

Olen pitkään miettinyt, kuinka tästä kirjoitan, kun sen aika on. Aihe on hyvin tärkeä. Ei vain minulle, vaan tuhansille suomalaisille, jotka kärvistelevät vatsavaivojensa kanssa. Suomihan on oikein mahakipuisten mallimaa. Tulehduksellisten suolistosairauksien määrä on jatkuvassa kasvussa, ja ne, jotka pääsevät tähystysten läpi ilman löytynyttä vikaa, löytävät itsensä "toiminnallisten vatsavaivojen" kastista. Yleensä potilaalle annetaan selitykseksi ärtyvän suolen oireyhtymä, johon voi tarvittaessa ottaa oireenmukaista lääkettä. Muistan vieläkin tunteen, kun kuulin lääkärin ohjeet. Jäi aika tyhjä ja yksinäinen olo, toisin sanoen oireiden kanssa piti vain pärjäillä. Huomautan nyt, että itse olen tämän diagnoosin saanut 15 vuotta sitten, joten potilasohjaus voi olla tänä päivänä jo huomattavasti edistyneempää. Ainakin toivon niin.

Mutta palataanpa ajassa taaksepäin aikaan, jolloin vatsavaivat alkoivat. Olin kahdeksannella luokalla, en muista tarkkaan päivää jolloin oireet alkoivat. Tuskin ne ovat tulleet kuin salama kirkaalta taivaalta, vaan pikkuhiljaa. Tuosta kesästä muistan, että mansikat tulivat samannäköisenä ulos kuin olivat menneet sisään. Pääsin silloin aika nopeasti tutkimuksiin, koska lähisuvussani oli Crohnin tautia sairastava henkilö. Mutta suolessani ei ollut mitään näkyvää vikaa. Aloin siis pärjäillä.

Aloin käyttää aika liberaalisti suolen toimintaa lamaavaa loperamidia. Lääke täydellinen apu, koska sen otettuani minun ei tarvinnut miettiä vatsaani pariin päivään. Toisaalta vatsan täydellinen toimimattomuuskaan ei tuntunut hyvältä, joten lääkkeiden syönti jäi erityistilanteita varten.
Opin, että vatsani reagoi herkästi syömiseen. Pystyin siis säätelemään vatsani toimintaa olemalla syömättä esimerkiksi ennen tärkeää koetta tai muuta tilannetta, jossa ei ollut mahdollista päästä vessaan.

Ei varmasti tule yllätyksenä, että jatkuva ripulointi jättää jälkensä nuoren ihmisen kehittyvään itsetuntoon ja psyykeen? Lukion jälkeiseen aikaan mennessä olin kehittänyt klassisen muna vai kana- ongelman, sillä aloin saada paniikkikohtauksia. Pelkkä tieto siitä, etten voisi halutessani päästä vessaan, vaikka tilanne olisi lyhytaikainen, sai kylmän hien otsalle ja sydämen hakkaamaan vimmatusti. Ja tähän tietenkin vatsa vastasi murahtamalla: aikaa vessan etsimiseen minuutti. Kassajonoahdistus oli tästä tyypillinen esimerkki. Ei se jonottaminen mitään, siitähän saattoi poistua kesken kaiken. Mutta sen jälkeen kun ostokset olivat jo kassahihnalla. Ei ollut mitään niin raivostuttavaa kuin hidas myyjä!

Toki tämänkin asian kanssa pärjäsin, ainakin jotenkuten. Tein ruokaostokset kaupoissa, joissa oli asiakasvessat. Istuin elokuvateatterissa reunapaikalla. Ajoin autoa mieluiten yksin ja välttelin keskustassa pyörimistä. Olin kertonut ahdistusoireestani jo yläasteaikana koululääkärille, joka totesi että kyllä minun täytyisi saada ajatukseni hallintaan. Aivan. Toinen lääkäri määräsi minulle bentsodiatsepiineja. Hyvä yritys, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä. Kymmenessä vuodessa minusta oli tullut ripuloiva melkein-psykiatrinen-potilas. Viehättävää, eikö?

25- vuotiaana olin juuri valmistunut terveydenhoitajaksi, ja olin hyvä auttamaan muita ihmisiä. Olin toki kokeillut itseeni monenlaisia ruokavalioita ja söinkin hyvin terveellisesti, mutta mikään kokeilemani asia ei saanut ahdistusta pois, vaikka vatsaoireet olisivat hetkeksi hellittäneetkin. Töissä ollessani opin ajan kuluessa psyykkaamaan itseni toimintakykyiseksi. Opiskeluaikana en vielä osannut, pariin otteeseen sain niin rajun kohtauksen, että verenpainetasoni laski niin alas että näin pelkkää mustaa. Yksi viimeisistä, ellei peräti viimeinen, kohtauksista tuli yövuorossa kun olin saattamassa anestesialääkärin kanssa intuboitua potilasta teho-osastolle. Piiskasin itsenäni koko matkan ajan, keskityin vain avustamaan potilaan hengitystä ja huutamaan itselleni sisäisesti, että nyt vaikka paskot housuun mutta potilaan viet perille! Ja veinkin. Ja sitten kävin vessassa.

Tuon tapauksen jälkeen päätin, että nyt riittää pelleily. Minähän en loppulämääni vietä vessanpöntöllä. Karsin ruokavaliostani kaikki maito- ja viljatuotteet kauraa lukuunottamatta pois, ja aloin odotella mitä tapahtuisi. Olin siis aiemminkin kokeillut eliminaatiodieettiä, mutten tarpeeksi pitkiä aikoja kerrallaan. Kolmen kuukauden jälkeen uskalsin kokeilla hapanmaitotuotteita, ja ilokseni en saanut niistä oireita. Gluteenittomuus kuitenkin jäi pysyväksi. Pari kertaa on tullut kokeiltua, kestääkö vatsa. No ei kestä.

En tiedä, olenko nyt sitten gluteeniyliherkkä? Se kun on niin trendikästä, että viimeisimmässä Trendissä kyseltiin lukijoilta, että kai sinullakin joku yliherkkyys on? Ehkä olen sitten kaikin tavoin herkkä, mutta minun mielestäni artikkeli oli loukkaava. Terveiset vaan sinne toimitukseen. Kyllä minäkin söisin mielelläni ruisleipää ja korvapuusteja, jos en saisi siitä niin kovaa rangaistusta. Nykyisin siis olemme vatsani kanssa taas ihan kavereita. Pää tulee vähän jälkijunassa, mutta uskallan tänä päivänä tehdä asioita, joista sain ennen vatsanväänteitä jo pelkästään ajattelemalla niitä. Uskallan käydä lähikaupassa, vaikka siellä ei ole asiakasvessaa. Uskallan istua elokuvateatterissa keskipaikalla. Uskallan mennä ostoskeskukseen shoppailemaan niin, että voin oikeasti keskittyä itse asiaan. Ja viimeisimmällä lentomatkalla söin muutaman oliivin. Iso edistysaskel verrattuna ensimmäiseen pitkään lentomatkaan Teneriffalle pari vuotta sitten, jolloin olin koko matkan syömättä :D Nyt voin jo hieman nauraa asialle, vaikka muuten minua ei tätä kirjoittaessa juurikaan naurata. Koska tiedän, kuinka paljon ihmiset näiden asioiden kanssa painivat, syövät lääkkeitä ja joutuvat rajoittamaan elämäänsä.