Ole minua vastassa

Siihen voi mennä vähän aikaa, mutta vielä me nähdään. Heitän sinulle pallon ja voit ottaa sen suuhusi ilman, että leukoihin sattuu.

Siellä missä nähdään, on joulu ja juhannus yhtäaikaa, ja mustikat aina kypsiä. Voit näyttää minulle mistä löytyvät ne kaikkein suurimmat ja mehevimmät.

Ehkä löysit jo vanhat ystäväsi? Toivon, että he olivat sinua vastassa.

Minä suren nyt, mutta lupaan jatkaa eteenpäin sinua unohtamatta. Olen niin kiitollinen, että sain sinut elämääni. Kiitos Figo, ihan kaikesta <3

Muutosten vuosi

Voin helposti sanoa, että kulunut talvi ja alkava kevät ovat elämäni haastavimmat. Vaikka olen ollut tiukoissa tilanteissa aiemminkin, en ole koskaan kohdannut näin montaa suurta elämänmuutosta samanaikaisesti. Muistanette, kun marraskuussa kerroin koirani sairastumisesta? Sen kanssa ollaan tällä hetkellä "hoidetaan oireita ja päästetään pois kun aika tulee"- vaiheessa, eli minulla on pian enää yksi koira (vielä toissa keväänä niitä oli kolme).

Lähes kaksi kuukautta sitten sain tietää toisen vanhemmistani sairastavan yhtä suomalaisista kansansairauksista eli sepelvaltimotautia. Jouduin kasvotusten menettämisen pelon kanssa. Ja vaikka akuutti tilanne onkin jo ohi, ei esiin astunut pelko tule koskaan poistumaan. Ensimmäinen muistutus omien vanhempien hauraudesta pysäyttää, ahdistaa ja tekee surulliseksi. Elämä on niin lyhyt.

Koska kaksi mullistusta yhdelle keväälle olisi liian vähän, joudun myös pukeutumaan mustaan kolmen viikon kuluttua. Yksi isovanhemmistani menehtyi. Neljästä on jäljellä enää kaksi. Vaikka iäkkään ihmisen kuolema onkin luonnollinen osa elämän kiertokulkua, ja olen tavallaan turtunut siihen työni puolesta, niin näin lähelle tullessa kuoleman lopullisuus onnistuu aina lyömään jalat alta. Koen kuitenkin tällä hetkellä enemmän huolta ja vastuuta muista suremaan jääneistä, oman suruni aika on sitten myöhemmin.

Minulta kysellään paljon, kuinka minä oikein jaksan. En oikein osaa vastata. Koska on pakko? Mitä sitten tekisin, jos en jaksaisi? Istuisin keskelle olohuoneen mattoa ja soittaisin töihin, että nähdään toukokuussa? Niin kankealta kuin se tuntuukin, niin arki pyörii kaiken kaaoksen ympärillä. Koirille tulee pissahätä. Greyn anatomia palasi tauolta. Tulee nälkä.

Ehkä kaiken tämän jälkeen olen jalostuneempi ihminen, tai sitten en. Nauran edelleen aika huonoillekin jutuille, ja innostun kosmetiikkauutisista. Kuuntelen linnunlaulua, joka kuulostaa joka vuosi yhtä ihanalle. Tervetuloa kevät, vaikka vähän pelottava oletkin.

Ps. Jotain iloistakin on vuoden mittaan luvassa: kesällä lähtee sukunimi vaihtoon ;)

Ravitsemusterapeutin ohjeilla 30 päivää - "koko tempaus on niin typerä, että suututtaa" (M. Fogelholm)

Pistänpä minäkin nyt lusikkani tähän soppaan katseltuani viimeisen viikon aikana kliimaksinsa saanutta keskustelua Tomi Kokon ravitsemussuosituksiin perustuvaa kuukauden mittaista ruokavaliokokeilua ja siitä kertovaa dokumenttielokuvaa koskien. On ollut samaan aikaan riemastuttavaa ja surullista seurata, millaiseksi kiukutteluksi keskustelu on mennyt.

Kokkoa vastaan hyökänneet ovat sivaltaneet tieteellisillä argumenteillaan ja suu vaahdossa muistuttaneet, ettei kokemus vastaa tieteellistä faktaa. Ettei yhden ihmisen kokemusta voi yleistää. Riisuipa eräs valmentaja jopa paitansa todistaakseen, millaiseen kuntoon voi lautasmallilla päästä. Iltalehden jutussa ei kuitenkaan mainita sanallakaan sitä, että kyseinen valmentaja on fitness-urheilija, joka on omien sanojensa mukaan viettänyt yhteenlaskettuna vuosia kisadieetti päällä.

Luonnollisesti arvostelijat ovat oikeassa. Yhden ihmisen suuruinen otos on aivan liian pieni todistaakseen yhtään mitään, varsinkin kun kokeilun kestokin oli niin lyhytaikainen.

Arvostelijat eivät ole tulleet ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että kenties Kokko ei halunnutkaan todistaa kokeilullaan, että ravitsemussuositukset eivät sopisi kenellekään. Sen sijaan hänen lyhytaikainen kokeilunsa osoitti sen, minkä moni muukin jo tiesi: ne eivät sovi kaikille.

Vaikka ravitsemussuositukset ovat nimeltään suosituksia, niitä sovelletaan kaikkivaltiaina ohjenuorina kaikissa laitosruokaloissa, neuvoloissa, sairaaloissa... Joku kenties muistaa, kuinka minunkin työpaikkaruokalassani eräs yli-innokas ravitsemusterapeutti piilotti Oivariinirasian tiskin alle ja laittoi tilalle kolme rasiaa Beceliä?

En nyt ala perkaamaan suositusten sisältöä tarkemmin, se vaatisi oman postauksensa. Tiedostan kyllä, että suurelle osalle suomalaisista niiden noudattaminen olisi suuri parannus senhetkiseen ruokavalioon (poislukien teolliset kasvirasvalevitteet, niitä en tarjoilisi kenellekään). Surkeasta kohtalaisen hyvään on jo pitkä matka. Mielestäni on kuitenkin väärin arvostella niitä, jotka haluavat nähdä vaivaa löytääkseen itselleen (ja terveydelleen) optimaalisen ruokavalion ja elämäntavan.

On aivan totta, kuten yllä linkkaamassani blogipostauksessa Riekki toteaa, että ihminen ei tunne valtimoiden kalkkeutumista tai syöpäsolujen kasvua. Ihminen tuntee kuitenkin, jos vatsa toimii huonosti, niveliä kolottaa tai vointi tuntuu muuten kehnolta. Tuleeko arvoisa professori Fogelholm kertomaan minullekin, että kyllä sitä ruisleipää pitää syödä, vaikka se saakin minut lähestulkoon paskomaan housuuni?

Harmillisesti en ole itse nähnyt Kokon tekemää dokumenttia, joten siinä esitetyt tuloksetkin ovat minulta pimennossa. Trailerin perusteella kuvittelisin kuitenkin, että kuukauden aikana huononi pari muutakin asiaa, kuin koehenkilön yleisvointi.