Olen pitkään miettinyt, kuinka tästä kirjoitan, kun sen aika on. Aihe on hyvin tärkeä. Ei vain minulle, vaan tuhansille suomalaisille, jotka kärvistelevät vatsavaivojensa kanssa. Suomihan on oikein mahakipuisten mallimaa. Tulehduksellisten suolistosairauksien määrä on jatkuvassa kasvussa, ja ne, jotka pääsevät tähystysten läpi ilman löytynyttä vikaa, löytävät itsensä "toiminnallisten vatsavaivojen" kastista. Yleensä potilaalle annetaan selitykseksi ärtyvän suolen oireyhtymä, johon voi tarvittaessa ottaa oireenmukaista lääkettä. Muistan vieläkin tunteen, kun kuulin lääkärin ohjeet. Jäi aika tyhjä ja yksinäinen olo, toisin sanoen oireiden kanssa piti vain pärjäillä. Huomautan nyt, että itse olen tämän diagnoosin saanut 15 vuotta sitten, joten potilasohjaus voi olla tänä päivänä jo huomattavasti edistyneempää. Ainakin toivon niin.
Mutta palataanpa ajassa taaksepäin aikaan, jolloin vatsavaivat alkoivat. Olin kahdeksannella luokalla, en muista tarkkaan päivää jolloin oireet alkoivat. Tuskin ne ovat tulleet kuin salama kirkaalta taivaalta, vaan pikkuhiljaa. Tuosta kesästä muistan, että mansikat tulivat samannäköisenä ulos kuin olivat menneet sisään. Pääsin silloin aika nopeasti tutkimuksiin, koska lähisuvussani oli Crohnin tautia sairastava henkilö. Mutta suolessani ei ollut mitään näkyvää vikaa. Aloin siis pärjäillä.
Aloin käyttää aika liberaalisti suolen toimintaa lamaavaa loperamidia. Lääke täydellinen apu, koska sen otettuani minun ei tarvinnut miettiä vatsaani pariin päivään. Toisaalta vatsan täydellinen toimimattomuuskaan ei tuntunut hyvältä, joten lääkkeiden syönti jäi erityistilanteita varten.
Opin, että vatsani reagoi herkästi syömiseen. Pystyin siis säätelemään vatsani toimintaa olemalla syömättä esimerkiksi ennen tärkeää koetta tai muuta tilannetta, jossa ei ollut mahdollista päästä vessaan.
Ei varmasti tule yllätyksenä, että jatkuva ripulointi jättää jälkensä nuoren ihmisen kehittyvään itsetuntoon ja psyykeen? Lukion jälkeiseen aikaan mennessä olin kehittänyt klassisen muna vai kana- ongelman, sillä aloin saada paniikkikohtauksia. Pelkkä tieto siitä, etten voisi halutessani päästä vessaan, vaikka tilanne olisi lyhytaikainen, sai kylmän hien otsalle ja sydämen hakkaamaan vimmatusti. Ja tähän tietenkin vatsa vastasi murahtamalla: aikaa vessan etsimiseen minuutti. Kassajonoahdistus oli tästä tyypillinen esimerkki. Ei se jonottaminen mitään, siitähän saattoi poistua kesken kaiken. Mutta sen jälkeen kun ostokset olivat jo kassahihnalla. Ei ollut mitään niin raivostuttavaa kuin hidas myyjä!
Toki tämänkin asian kanssa pärjäsin, ainakin jotenkuten. Tein ruokaostokset kaupoissa, joissa oli asiakasvessat. Istuin elokuvateatterissa reunapaikalla. Ajoin autoa mieluiten yksin ja välttelin keskustassa pyörimistä. Olin kertonut ahdistusoireestani jo yläasteaikana koululääkärille, joka totesi että kyllä minun täytyisi saada ajatukseni hallintaan. Aivan. Toinen lääkäri määräsi minulle bentsodiatsepiineja. Hyvä yritys, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä. Kymmenessä vuodessa minusta oli tullut ripuloiva melkein-psykiatrinen-potilas. Viehättävää, eikö?
25- vuotiaana olin juuri valmistunut terveydenhoitajaksi, ja olin hyvä auttamaan muita ihmisiä. Olin toki kokeillut itseeni monenlaisia ruokavalioita ja söinkin hyvin terveellisesti, mutta mikään kokeilemani asia ei saanut ahdistusta pois, vaikka vatsaoireet olisivat hetkeksi hellittäneetkin. Töissä ollessani opin ajan kuluessa psyykkaamaan itseni toimintakykyiseksi. Opiskeluaikana en vielä osannut, pariin otteeseen sain niin rajun kohtauksen, että verenpainetasoni laski niin alas että näin pelkkää mustaa. Yksi viimeisistä, ellei peräti viimeinen, kohtauksista tuli yövuorossa kun olin saattamassa anestesialääkärin kanssa intuboitua potilasta teho-osastolle. Piiskasin itsenäni koko matkan ajan, keskityin vain avustamaan potilaan hengitystä ja huutamaan itselleni sisäisesti, että nyt vaikka paskot housuun mutta potilaan viet perille! Ja veinkin. Ja sitten kävin vessassa.
Tuon tapauksen jälkeen päätin, että nyt riittää pelleily. Minähän en loppulämääni vietä vessanpöntöllä. Karsin ruokavaliostani kaikki maito- ja viljatuotteet kauraa lukuunottamatta pois, ja aloin odotella mitä tapahtuisi. Olin siis aiemminkin kokeillut eliminaatiodieettiä, mutten tarpeeksi pitkiä aikoja kerrallaan. Kolmen kuukauden jälkeen uskalsin kokeilla hapanmaitotuotteita, ja ilokseni en saanut niistä oireita. Gluteenittomuus kuitenkin jäi pysyväksi. Pari kertaa on tullut kokeiltua, kestääkö vatsa. No ei kestä.
En tiedä, olenko nyt sitten gluteeniyliherkkä? Se kun on niin trendikästä, että viimeisimmässä Trendissä kyseltiin lukijoilta, että kai sinullakin joku yliherkkyys on? Ehkä olen sitten kaikin tavoin herkkä, mutta minun mielestäni artikkeli oli loukkaava. Terveiset vaan sinne toimitukseen. Kyllä minäkin söisin mielelläni ruisleipää ja korvapuusteja, jos en saisi siitä niin kovaa rangaistusta. Nykyisin siis olemme vatsani kanssa taas ihan kavereita. Pää tulee vähän jälkijunassa, mutta uskallan tänä päivänä tehdä asioita, joista sain ennen vatsanväänteitä jo pelkästään ajattelemalla niitä. Uskallan käydä lähikaupassa, vaikka siellä ei ole asiakasvessaa. Uskallan istua elokuvateatterissa keskipaikalla. Uskallan mennä ostoskeskukseen shoppailemaan niin, että voin oikeasti keskittyä itse asiaan. Ja viimeisimmällä lentomatkalla söin muutaman oliivin. Iso edistysaskel verrattuna ensimmäiseen pitkään lentomatkaan Teneriffalle pari vuotta sitten, jolloin olin koko matkan syömättä :D Nyt voin jo hieman nauraa asialle, vaikka muuten minua ei tätä kirjoittaessa juurikaan naurata. Koska tiedän, kuinka paljon ihmiset näiden asioiden kanssa painivat, syövät lääkkeitä ja joutuvat rajoittamaan elämäänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti